lauantai, 5. helmikuu 2011

Uusi maailma

Hellou taas toivottaa laiska bloggaaja. No edellisestä ukosta erosin uutena vuotena ja aloin sitten pyöriä yhden tuttavani kanssa. Tuossahan se minun vieressäni tuhisee. kovin ahdistuneelta on tuntunut hän muutaman päivän ajan?? En tiedä mistä kiikastaa. Itsekkin olen ahdistunut koska en tiedä mitä teen. menisinkö töihin vai jatkanko kolussa? Mulla on jotenkin luovuus ollut nyt jäissä monta kuukautta ja se harmittaa suunnattomasti.

Rakkaus rakkaus sitä mä haen. Onko maailmassa rakkautta. haluan rakastaa, olla hyvä, antaa itsestäni hyvän muille. Toisaalta sieluni on hiljaa yksinäinen ja surullinen. Kun elämä on jatkuvaa vuoristorataa eikä ole tietoa huomisen todellisuudesta, se tekee olon hyvin epävarmaksi. Toisaalta mun sisälläni on niin helvetin paljon voimaa. Mä olen vahva ihminen. Mä vaan jaksan painaa vaikka seinät kaatuu päälle, koska päässäni takoo ajatus: on vain tämä yksi elämä. Täsät yhdestä elämästä on pidettävä kiinni ja on katsottava mitä huominen antaa. Toisaalta ajatus siitä että vain yksi minuutti voi muuttaa elämääsi lopullisesti on omituinen ja pelottava. kaikki on niin hektistä loppujenlopuksi.

Pahinta mun elämässäni on jatkuva pelon tunne. Mä pelkään kaikkea mahdollista typerää kuten sairauksia, menettämistä, raha-asioita, hulluutta, yliluonnollista, maailmantilaa. Mutta kaikkein eniten mä pelkään satuttavani muita ihmisiä. Mä en halua satuttaa ketään mut silti mä aina satutan. Eniten mä satutan itseäni koska mä en arvosta itseäni tarpeeksi. Ja koska mä en arvosta itseäni tarpeeksi mä satutan muita tekemällä itselleni pahaa. Itseviha on pahin viha josta syntyy suurimpia ongelmia. Itseviha purkautuu aina toisiin ja mädättää koko ympäristön. Joskus mä meen peilin eteen ja katson itseäni ja sanon: "Mä rakastan sua, usko se mä rakastan sua. Muistatko sä kun sä olit se pieni suloinen tyttö? Se on yhäkin sun sisälläsi". ja ikuinen lapsi mun sisälläni asuukin onneksi. Sitä sisäistä lasta ei saa koskaan kadottaa koska muuten sielu kovettuu, kylmettyy ja katoaa pois.

Tuntuu niin hassulta että tässä maailmassa on miljardeja ihmisiä ja jokaine on yksilö. on tuoreita sieluja ja on vanhoja sieluja. Mä oon kokenut lapsesta asti olevani vanha sielu joka kantaa sisällään monta taakkaa. Ja mun lyhyt nuori elämä on ollut täynnä kaikkea pahaa mutta myös paljon onneakin. kikillehan annetaan vain sen verran mitä jaksaa kantaa? Usein mietin mikä tarkoitus mulla on tässä maailmassa? Mikä jälki minusta jää ja mitä mä voin antaa muille? Minkä takia mä olen kokenut niin paljon? Ehkä joku päivä saan siihen vastauksen. Ehkä kuolinvuoteella sitten? Mut mä haluan vaikeuksista huolimatta elää pitkän elämän. haluan elää niin että voin kuolinhetkelläni sulkea silmäni ja hymyillä onnellisena.

tiistai, 24. elokuu 2010

Syksyn sävelet

Kesä se meni kolisten ohitse kuumana, hiostava, tapahtumarikkaana, ahdistavana, hullunmyrskynä ja opettavaisena jaksona elämässäni. No niinhän se minulle tuli avioerokin sitten viittävaille vuoden naimisissa olon päätteeksi. Ei me sit vaan kait toisillemme sovittu ja olihan meidän suhteessa riitaa alusta lähtien ja minä olin hirveä ja kauhea ja hirveä niinkuin Maija Vilkkumaa taitaa laulaa. Mutta tosin olinhan kovin sairaskin alkujaan ilman oikeaa lääkitystä, ilman oikeaa diagnoosia ja alkoholiongelmieni kanssa. Mutta ei sairauksistaan voi kaikkea sentään syyttää, siihen minä en missään tapauksessa vetoa kaikkea käytöstäni. Olin myös sairaanloisella tavalla epäluuloinen, mustasukkainen ja en luottanut. Ja vaikeahan minun olikaan luottaa koska elämäni on ollut täynnä menetyksiä alkaen lapsuudesta vanhempien menetyksestä, ystävyyssuhteiden rikkoutumisesta ja luottamuspulastani. Ja vaikeita nuo parisuhteetkin mulla on aina ollut. Ne on ihan tarpeeksi sisältäneet hyväksikäyttöä, pettämistä ja muita erinnäisiä ongelmia ja eipä mun parisuhteet ole koskaan kauaa kestäneet muutamaa kuukautta pidempään. Mä vaan lähden pois kun huomaan ettei toimi. Kun ajattelen että en ole itse tarpeeksi enkä saa tarpeeksi rakkautta. No mies jonka kanssa naimisiin menin, niin siinä palttiarallaa kolme vuotta yhdessä vietettiin. Ei ne kolme vuotta täyttä paskaa olleet oli niissä paljon hyvääkin. Mä en vaan usko että meidän keskinäiset ongelmat olis ikinä selvinneet millään parisuhdeterapiallakaan. Riidat oli aina samaa jankkausta puolin ja toisin. ja mun masennus ja mania jaksot helvettiä hälle ja uskon ex mieheni sairastaneen ainakin pahaa ahdistuneisuushäiriötä. Lisäksi olen luonteeltani dominoiva ja johtajatyyppiä ja liian herkän ihmisen tallon jalkoihini ja satutan melkeimpä tahtomatta. Juu ja kyllä olen käynyt kolme vuotta terapiassa koittaen kerätä itselleni itsetuntoa, tunteiden hallintaa ja opetella yleistä nk. sivistynyttä käyttäytymistä. Niin ja fyysinen väkivalta meidän suhteessa oli myös kamalaa. Minä hakkasin ja loppuaikoina myös mies hakkas. kuristi, läimi, heittele seinälle tai lattialle, sitoi kiinni. Järjetöntä vihaa. Mutta meissä oli vikaa puolin ja toisin.

No olen mä surrut ja suren yhä. Tosin vaikutan muiden mielestä ehkä empatiakyvyttömältä koska en pidä sitä suruaikaa (tapasin sattumalta uuden miehen johon olen nyt ihastunut kovastikkin). Mun tapani surra on piilottaa tunteet. Mä siivoan ne tunteet pois puhdistamalla asunnon, maalaamalla, piirtämällä, valokuvaamalla, jatkaen elämääni. Nyt aion keskittyä täysillä opintoihini joista saan sitten onnistumalla ja hyviä tuloksia saamalla itseluottamusta ja päivittäiset rutiinit pitää mun pään kasassa. Mä olisin jo mielisairaalassa jos en vaan hammasta purren jatkaisi suorastaan sormet verillä elämääni eteenpäin. Jos mä jäisin sänkyyn makaamaan ja itkemään niin kaksi päivää sängyssä maaten muuttuu helposti asumiseen sängyssä, vakavaan ahdistukseen ja lopulta itsemurhayrityksiin ja niin sinne sairaalaan. Tosin mulla on ollut keväästä alkaen noin heinäkuun loppuun elämäni pahin maniakin. Siis aivan järjetöntä energiaa on riittänyt siihen että oon saanu pidettyä langat käsissäni. Ehkäpä tää mania on jopa pelastanut mun henkeni? Koska jos oisin ollut tän eroprosessin aikana vie vakavasti masentunut, luoja tietää, ruumiini olisi varmaan nyt kylmiössä? En kiellä sitä että päivittäin päässäni liikkuu ajatuksia itsemurhasta. mielikuvia, suoranaisia fantasioita hirttäytymisestä, hukuttautumisesta, absenorit 200kpl kerralla naamaan jne. Välillä saatan vahingossa puhua itsekseni sanoja ääneen tahtomattani kuten: "Kuole", "kuolema", "ammu ittes"; se on erittäin häpeällistä jos olen julkisella paikalla tai joku tuttava kuulee. Onneksi yleensä lausun nuo pakko sanat/ajatukset melko hiljaa ettei ihmiset saa selvää tai sitten kun tajuan päästäneeni sanan puoliksi ulos suustani muokkaan sen lopun joksikin toiseksi sananksi kuten: "TAPA...ilu..". Ja sitten on myös joukko näitä helvetin fraaseja mitä tahtomattani sanon ääneen: "Kissa, koira, hevonen", "elämäni on juna", "kumpa ymmärtäisin", "Kuoleman kevät".. Mutta näitähän nyt olen hokenut siitä 13 vuotiaasta asti. Hmm friikkiä tai sitten ei. No palatakseni maniaan nyt on tasanne vaihe. Siis melko normaali mutta ah taas fraasi: "tyyntä ennen myrskyä". Eli pelkään että kohta tiputaan todella kovaa ja todella korkealta ja tulee sitten jokin psykoosin mittakaavoihin yltävä masennus ja sairasloma ja opiskelut venyy ja itsesyytökset ja se kaikkein pahin: jatkuva mittaamaton AHDISTUS! No nyt toivotaan että absenor lääke tekee todella sen mitä lääkärit on luvanneet eli estävät vaikean masennusjakson. Voi tulla tottakai pieni sellane ihan mun mittakaavassa normaali masennus mutta ei katastrofikatatoniamasennus. Se pahin masennus on mun päässäni siis nimellä katastrofi (taloudelliset ja elämänlaatuiset asiat menee päin honkia) katatonia: (sängyssä makoilu, liikkeiden jähmettyminen, poissaolokohtaukset, pysähtyminen liikuntakyvyttömäksi vaikka keskellä kauppaa) masennus: (pelkkää mustaa päässä). No mut mä pidän itseni liikkeellä keinolla millä hyvänsä!!!

No niin mutta onhan mulla ilon aiheitakin kuten tapaamani uusi hmm no seurustelukumppani. Ei ja en halua kuulla ihmisiltä että olen hankkinut laastarisuhteen. Mun tunteeni on palavia ja aitoja kun ne syttyy. Mä olen impulsiivinen enkä usko mihinkään suruaikojen pakollisuuteen. Tää elämä on lyhyt ja miksi pitäisi toimia mukamas hillitysti? Mutta mä olen oikein iloinen viettämästäni ajasta tämän uuden ihmisen kanssa ja sydämestäni toivon että tämä kestäisi. Sille ei nyt voi mitään jos ei kestä, minä kun olen öh juu aivan ihastuttava, kaunis, sanavalmis, viehättävä, älykäskin mutta myös melkoisen temperamenttinen ja vaikea ihmissuhteissa.  Mä pyrin kokoajan miettimään miten voin toimia uudessa suhteessa paremmin kuin entisissä. Entiset suhteet todellakin opettaa myös käytöstapoja minulle.. Opin nimittäin kantapään kautta monet asiat. No ensinnäkin hillitsen tyhmiä vainoajatuksia, puhun mielialastani suoraan, EN LÄMÄSE, en tee katoamistemppuja, pyrin olemaan hyvin itsenäinen ja pidän kiinni omasta ajastani ja annan myös toiselle osapuolelle omaa aikaa omiin asioihin. No lista on loputon mitä parisuhteissa pitää muistaa. Niin ja otan myös rauhallisesti. Tutustun pikkuhiljaa ja tutkin sisäisiä tunteitani ja myöskin siedän kritiikkiä. Mulla on kyllä sisälläni tunne että ei tää nyt ihan muutaman kuukauden juttu tule olemaan. (Koputtaa puuta). Liian paljon samoja ajatuksia siis hyvässä mielessä ja myöskin haastetta tuossa uudessa miehessä minullekkin. Ei liian helppo tapaus siis.

Aika näyttää.

Hyvää syksyä teille kaikille joilla on alkaneet/alkaa opiskelut, työ, on vaikeeta, masentaa, ahdistaa jne. Tai on onnellista ja ihanaa. Niin elämä on suurimmaksi osaksi melko hankalaa eikä ruusuilla tanssimista mutta onnellisuus piileekin hyvin pienissä asioissa kuten tähtitaivaan näkemisessä. Rakastan elokuun tähtitaivasta!

tiistai, 20. heinäkuu 2010

Kriisistä kriisiin

No nyt on menny kevät ja kesä kolisten ettei ole muistanut koko blogia..  Ja kaikkea on tapahtunut. kevättalvi oli yhtä masennusta ja itsetuhoa ja tuskaa. Mielisairaalassakin tuli palloiltua päälle viikon verran mut sieltäkin lemppasivat ulos. Toukokuun loppu ja koko kesä on sitten mennyt maniassa. Mies otti ja lähti meidän yhteisestä kodista ja raha-asiat on päin vittua. Mä en voi enään unelmoida opiskelevani unelmakoulussani ensi syksynä koska mun on pakko mennä ainakin vuodeksi töihin. Muuten multa menee kämppä alta ilman rahaa ja sitä riskiä en voi ottaa. Mun mies jäi just työttömäksikin.. Oon siis naimisissa yhäkin ja haluan pitää taukoa. Ja olenhan mä nyt uutta tapaillut sitten. Mut en mä tiedä mun päästäni mitään ennen ku tää mania loppuu. Ja toivottavasti nyt ei tulis mikään saatanan rankka masennus heti perään.

Mut mun koulu nyt harmittaa. Vanhemmat ei suostu tukemaan mua ja olen niin veloissani et se töiden teko vuoden ajan on ainoa ratkaisu tähän ongelmaan. Vaikka niil vanhemmilla olis rahaa auttaa mua ne ei tee sitä. Ei niitä  kiinnosta. Ja mä en ole kehdannut sanoa niille et mulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja en ehkä sen takia pysty tekemään täysipäiväisesti töitä. Mut ainahan mä voin yrittää. Ja pitää välivuoden koulusta jota rakastan ja josta toivon valmistuvani päästäkseni jatkamaan pidemmälle opintojani. Mut unelmia on pakko voida siirtää. Ei tää elämä mee niin kuin haluis. Tosin mun elämä tuntuu olleen kaaosta lapsuudesta asti kaikilla mahdollisilla tavoilla.

Mun tätini kuoli ennen juhannusta sammuen tupakan kanssa ja paloi. Voih siinä meni sit se mun viimenen sukulainen. Äiti ja isä on kuollu ja nyt myös niiden kaikki sisaret. Paitsi setä on elossa mut se on mulle samantekevää koska se on vaan täysi juoppo. Sen hautajaisiin en mene vaikka maksettais kun se kuolee. Paska ihminen joka on tehnyt lapsena mulle jotain pahaa.

Mut nyt mun pitäis alkaa tekeen noita työhakemuksia. Toivottavasti aukeisi edes jokin mieluinen työpaikka...

torstai, 28. tammikuu 2010

Krapulaa taas

Koko päivä mennyt untenmailla ja krapulaa potiessa. No onneksi tänään ei ollut mitään tärkeää menoa. Vähän kuitenkin harmittaa ettei päässyt mukaan koulun taidenäyttelykierrokselle mutta voinhan nuo näyttelyt ominpäin käydä tsekkaamassa.

On koulu menny vähän perseelleen kun joulukuussa vaihdettiin zyprexa seroquel prolongiin ja itse ainakin menin aivan sekaisin tuosta lääkkeestä muutamaksi viikoksi. Nyt on kyllä alkanu olo tasaantua mutta ei se sitä korjaa et joudun koulussa ainakin kaksi kurssia uusimaan. Voi huokaus näiden lääkkeiden kanssa. Välillä melkein tuntuu että niistä on enemmän haittaa kuin hyötyä.

torstai, 12. marraskuu 2009

Ulos psykoosista

Lukaisin tuossa Carol S. North:n kirjoittaman kirjan ulos psykoosista. Mielenkiintoista tekstiä siitä millaista on skitsofreenisen ihmisen elämä äänien, harhaluulojen ja hallusiinatioiden kanssa. Lääkäriksi opiskeleva Carol kuitenkin monien vaikeuksien jälkeen kokeilee dialyysihoitoa skitsofreniaansa ja paranee sen avulla. Uskomattoman lohduttava kirja siitä että vakavistakin mielensairauksista voi parantua. Mutta, mutta.. Mietin sitä etten oikein mistään netistä löydä tietoa tästä dialyysihoidosta mitä olisi ennenmuinoin siis 70-80 luvulla kokeiltu kokeellisesti skitsofreenikoille. No oli miten oli, kirja on hyvä ja se kannattaa lukea kaikkien joita psyyken oudot maailmat kiinnostavat.

Sitten alkoi kalvaa mieltäni, että paranenkohan koskaan itse maanis-depressiivisyydestä? Vaikeahkosta sellaisesta. Tässä on elämä ollut yhtä ilotulitusta 14 vuotiaasta lähtien ja harvoin koen mieleltäni minkäänlaista rauhaa. Psykooseja ei minulla ole onneksi ollut kuin kerran ihan kunnollinen ja sitten alkoholista johtuvia psykooseja on ollut välillä. Pelkotiloja on kuitenkin lähes joka päivä. Pelkään kaikkea. Pelkään menettäväni asuntoni, pelkään menettäväni mieheni, pelkään menettäväni veljeni, pelkään että minulla on jokin vakava fyysinen sairaus, pelkään nukkua, pelkään uusia vakavia sairausjaksoja.... Pelkään, pelkään, PELKÄÄN! Vaikka kaikki on kuitenkin toisaalta hyvin. Ainakin luulen niin. Voinkohan koskaan parantua täysin niin että pärjäisin ilman lääkitystä? Nyt lääkkeet toimii ihan ok. On melkein jopa terve olo, mitä nyt masentaa ja nukuttaa koko ajan. Mutta uskaltaisinkohan jättää lääkkeeni syömättä? Mitäköhän siitä seuraisi? En oikein uskalla ajatella asiaa, mutta jonain päivänä jätän lääkkeeni syömättä ihan kokeeksi vain. Voisin syödä nyt vaikka kaksi vuotta putkeen lääkkeitä ja sitten lopettaa varovasti ja katsoa pärjäänkö omin siivin.

Miksiköhän mulle ei ole koskaan testattu sähköshokki hoitoa? Toisaalta se on pelottava hoito. Kun olin mielisairaalassa yksi huonetoverini sai sitä hoitoa ja menetti kaiken lähimuistinsa. Oli ihan kuutamolla pitkän aikaa. Tosin eräänä päivänä hän hymyili ja sanoi: "Tänään tuntuu ensimmäistä kertaa siltä että voisin lähteä kotiin." lmeisesti tuo hoito siis auttoi häneen.

heh tulipa mieleeni että kun ensimmäistä kertaa jouduin mielisairaalaan psykiatrini oli aika vekkuli joka minua haastatteli. Sillä hetkellä hänen letkautuksensa tuntuivat vittuilulta mutta myöhemmin olen nauranut niille. Ensimmäiseksi psykiatri kysyi: "No, eikö omalääkärisi enään kestänyt sinua?" Tähän huomautukseen enimmäkseen vain räpytin silmiäni. Aloin valittaa että truxal lääke aiheutti minulle ääniä. (Klassista musiikkia ja demonien naurua). Lääkäri vaan naurahti ja sanoi että kyseisen lääkkeenhän pitäisi nimenomaan poistaa nuo oireet. Truxal.. Lääke johon en koske enään koskaan. Ne oli pieniä mustia pillereitä, joista vain puuttui valkoinen pääkallo.  Lääkkeitä on kyllä mulla kokeiltu jos jonkinlaista. Kerran oli sellaisia iloisenkeltaisia pillereitä jotka saivat mulla manian päälle. Tuolloin ei tiedetty että mulla on maanisdepressiivisyys, enkä sitä itsekkään aavistanut. En vain pysynyt paikoillani ollenkaan. Kävelin, juoksin ja ärsyynnyin ihan kaikesta.

Nyt mulla taas kummittelee päässä että mitä jos mä oon lukenu liikaa psykiatriaa ja sairastunu sen takia? Vai luenko mä psykiatriaa sen takia että sairastan ja olen aina tiennyt sairastavani, etsien apua ja neuvoja? Vai onkokhan mulla joku sairaus jolle ei ole muuta diagnoosia kuin parantumaton vittupää? Apua nyt alkaa kuuppa sekoon kun mietin tollasia!

Onkohan mulla muuten sikaflunssa nyt kun lihaksia särkee ja yskittää ja kuumeinen olo? KÖhköh.. Pitänee levätä.

Elämäni piinapenkki. Kuva amsterdamin kidutusmuseosta.

 

  • Henkilötiedot

    Nuori nainen, vanha sielu. Taiteellinen hourupää joka kärsii myös kumma kyllä kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä ja siitä myös blogissani melko paljon kirjoitankin. Toivottavasti tekstini voivat myös antaa tavallaan vertaistukea muille samasta sairaudesta kärsiville ja omaisille. Sellaisen kurkistuksen sairauteen. Mutta ennenkaikkea tämä blogi on kurkistus salaiseen sisimpääni ja ajatuksiini. Tämän takia haluan olla ehdottoman anonyymi enkä luovuta minkäänlaisia yhteystietoja itsestäni. Lukuhetkiä!

  • Tagipilvi