Sattuu aivoihin niin saatanasti kun psyykelääkkeistä aamulääke efexor on loppunu eikä oo rahaa ostaa lisää. Mut nyt tuli Kelalta päätös oikeudesta lääkkeiden korvaukseen. Ihanaa, saan tästä lähtien psyykelääkkeet 3 € kuussa koko loppuelämäni ajan! Nyt vaan ihmettelen miksi postissa ei tullu uutta KELA korttia, jossa on se 112 tunnus perässä. Huoh. Ja sitten toisaalta masentaa et mä en ikinä parane tästä maanis-depressiivisyydestä, en koskaan. Ja nyt on ihan psykoottiinen olo. Tuntuu et kaikki kaatuu päälle ja etten voi luottaa kehenkään enkä onnistu missään. Tänään yritin piirtää koulutöitä loppuun ja kaikki epäonistu. Tuntuu et mun kaikki luovuus ja taidot on kadonnu maanrakoon ja etten saa mitään aikaseksi sitten millään ja oon niin paska piirtämään. Miten mut edes hyväksyttiin tohon taidekouluun opiskelijaksi? Ja miten saan edes koskaan tolta alalata töitäkään? Kysympä vaan. No tuun kai sit tulevaisuudessa oleen työtön taiteilija.

Eilen koulussa menin vessaan itkemään ku yritin tunnilla piirtää annettua tehtävää. En onnistunu siinä millään vaikka kuinka yritin ja kaikki muut ympärillä on niin huippuja ja mä vaan olen tälläinen paska. Osaamaton PASKA! Alkoi niin hävettään et revin työni ja painuin vessaan itkemään kuin pikkukakara vaikka olen 21 vuotias ja mun pitäis olla aikuinen ja käyttäytyä sen mukaisesti.

Eilen join taas, ja löin ja sain harhat ne kaikki. Ja mun sisältä on kuollut empatia tai on se siellä jossain. Tuntuu, et vois vaan kuolla pois. Ois helpottavaa ampua luoti näihin mongertaviin aivoihin mun päässäni. saatanan aivot kemioineen. Voin oikein tuntea kuinka serotoniini ja dopaniini tippuu portaittain alaspäin ja pitoisuudet imeytyy kuiviin ja hermopäätteet sykkii aiheuttaen HULLUUDEN niin raastavan ja hirveän paskan olon.

Mä en ymmärrä kuinka aivokemia voi aiheuttaa koko loppuelämän kestävän sairauden. Lääkkeillähän sitä kai voi korjata? Mä muistan kun sairastuin tähän. Olin seittemännellä luokalla ja sain järjettömiä paniikkikohtauksia. Silloin tuntu, et maailma kaatuu päälle ja saan sydänkohtauksen ja kuolen siihen paikkaan. Samaan aikaan mun sairas huostaanottoisä haukku mua huoraksi ja vannoi etten enään koskaan ole sen tytär ja kaikki johtui siitä että olin palavan kaukorakastunut meidän koulussa olevaan sivariin. Mikä sen viattomampaa? Eikö tuossa iässä tytöt haaveilekkin yleensä vanhemmista miehistä? Eikä siinä ollut mitään sellaista. Mä en koskaan edes puhunu sille miehelle. Lähettelin vaan kortteja postissa nimettömänä ja soitin sen puhelimeen vain kuullakseni kun hän vastasi ja paiskasin luurin kiinni.

Kahdeksannella luokalla iski sitten masennus ja mun ennen niin värikkäät vaatteet maihtui mustiin ja sileät ranteeni peittyivät viilloista. Silmät rajasin mahdollisimman mustaksi ja kuljin katse maahan luotuna ja selkä kyttyrällä kuunnellen koulukiusaajien haukkumista ja pilkkaa, että olisin saatananpalvojanarttu. ja kun tulin kotiin en voinut muuta kuin vain nukkua kaikki mahdolliset tunnit ja syödänapostelin äidin lihasrelaksantteja naamaani. Ja aina kun heräsin olin vielä sekaisempi siitä kaikesta tuskasta ja yksinäisyydestä mitä tunsin sisälläni.

Yhdeksännellä luokalla vaihdoin vaatteeni neonvihreään ja tapasin "ensirakkauteni" jota vihaan tänäpäivänä sydämeni pohjasta. Minua 16 vuotta vanhempi mies joka ymmärtämättömyyttään tai täydessä ymmärryksessä käytti hyväkseen seonnutta teinityttöä. Tosin mä petin sitä miestä koko sen suhteen ajan ja kerran vihapäissäni löin puukollakin. Se kertonee jo jotain suhteen sairaudesta. Sitten mä aloin ryyppäämään ja siirryin lopulta huumeisiin. Niistä voin kertoa myöhemmin mikä narkkari olinkaan.

Kuusi tai seitsemän vuotta mä olen sairastanut. Oon ollu pohjalla synkkääkin synkemmässä mustuudessa, joka tappaa sielun ja vie ruumiin. Sitä kutsutaan masennukseksi. Sitten on ollut helpopia kausia jolloin elämä on ollut ihan ok ja mukiinmenevää. Sitten on ollut mania kausia, jolloin en ymmärrä olevani sairas ja tunnen olevani voittamaton ihminen, joka voi tehdä mitä vaan. Mutta pahimpia kaikista on olleet sekamuotoiset jaksot jolloin mania ja masennus vaihtelee tunnin välein. Välillä tuntuu kaikki ihanalta ja valoisalta ja tunninpäästä korkeuksista tipun vesiputouksen lailla ryöppyvään itkuun ja tuskaan ja kuoleman janoon. Nyt mä sain muutama kuukausi sitten vihdoin tietää, mikä mulla on, ja miksi olen aina tuntenut olevani jotenkin niin erilainen lapsuudesta asti. Onhan siihen vaikuttanut lapsuuteni traagiset tapahtumatkin kuten vanhempieni menettäminen mutta siitä kerron sitten joskus toiste.

Nyt mä koitan koota itseäni. Valokuva muuten viimekeväältä auringonlaskusta.