Lukaisin tuossa Carol S. North:n kirjoittaman kirjan ulos psykoosista. Mielenkiintoista tekstiä siitä millaista on skitsofreenisen ihmisen elämä äänien, harhaluulojen ja hallusiinatioiden kanssa. Lääkäriksi opiskeleva Carol kuitenkin monien vaikeuksien jälkeen kokeilee dialyysihoitoa skitsofreniaansa ja paranee sen avulla. Uskomattoman lohduttava kirja siitä että vakavistakin mielensairauksista voi parantua. Mutta, mutta.. Mietin sitä etten oikein mistään netistä löydä tietoa tästä dialyysihoidosta mitä olisi ennenmuinoin siis 70-80 luvulla kokeiltu kokeellisesti skitsofreenikoille. No oli miten oli, kirja on hyvä ja se kannattaa lukea kaikkien joita psyyken oudot maailmat kiinnostavat.

Sitten alkoi kalvaa mieltäni, että paranenkohan koskaan itse maanis-depressiivisyydestä? Vaikeahkosta sellaisesta. Tässä on elämä ollut yhtä ilotulitusta 14 vuotiaasta lähtien ja harvoin koen mieleltäni minkäänlaista rauhaa. Psykooseja ei minulla ole onneksi ollut kuin kerran ihan kunnollinen ja sitten alkoholista johtuvia psykooseja on ollut välillä. Pelkotiloja on kuitenkin lähes joka päivä. Pelkään kaikkea. Pelkään menettäväni asuntoni, pelkään menettäväni mieheni, pelkään menettäväni veljeni, pelkään että minulla on jokin vakava fyysinen sairaus, pelkään nukkua, pelkään uusia vakavia sairausjaksoja.... Pelkään, pelkään, PELKÄÄN! Vaikka kaikki on kuitenkin toisaalta hyvin. Ainakin luulen niin. Voinkohan koskaan parantua täysin niin että pärjäisin ilman lääkitystä? Nyt lääkkeet toimii ihan ok. On melkein jopa terve olo, mitä nyt masentaa ja nukuttaa koko ajan. Mutta uskaltaisinkohan jättää lääkkeeni syömättä? Mitäköhän siitä seuraisi? En oikein uskalla ajatella asiaa, mutta jonain päivänä jätän lääkkeeni syömättä ihan kokeeksi vain. Voisin syödä nyt vaikka kaksi vuotta putkeen lääkkeitä ja sitten lopettaa varovasti ja katsoa pärjäänkö omin siivin.

Miksiköhän mulle ei ole koskaan testattu sähköshokki hoitoa? Toisaalta se on pelottava hoito. Kun olin mielisairaalassa yksi huonetoverini sai sitä hoitoa ja menetti kaiken lähimuistinsa. Oli ihan kuutamolla pitkän aikaa. Tosin eräänä päivänä hän hymyili ja sanoi: "Tänään tuntuu ensimmäistä kertaa siltä että voisin lähteä kotiin." lmeisesti tuo hoito siis auttoi häneen.

heh tulipa mieleeni että kun ensimmäistä kertaa jouduin mielisairaalaan psykiatrini oli aika vekkuli joka minua haastatteli. Sillä hetkellä hänen letkautuksensa tuntuivat vittuilulta mutta myöhemmin olen nauranut niille. Ensimmäiseksi psykiatri kysyi: "No, eikö omalääkärisi enään kestänyt sinua?" Tähän huomautukseen enimmäkseen vain räpytin silmiäni. Aloin valittaa että truxal lääke aiheutti minulle ääniä. (Klassista musiikkia ja demonien naurua). Lääkäri vaan naurahti ja sanoi että kyseisen lääkkeenhän pitäisi nimenomaan poistaa nuo oireet. Truxal.. Lääke johon en koske enään koskaan. Ne oli pieniä mustia pillereitä, joista vain puuttui valkoinen pääkallo.  Lääkkeitä on kyllä mulla kokeiltu jos jonkinlaista. Kerran oli sellaisia iloisenkeltaisia pillereitä jotka saivat mulla manian päälle. Tuolloin ei tiedetty että mulla on maanisdepressiivisyys, enkä sitä itsekkään aavistanut. En vain pysynyt paikoillani ollenkaan. Kävelin, juoksin ja ärsyynnyin ihan kaikesta.

Nyt mulla taas kummittelee päässä että mitä jos mä oon lukenu liikaa psykiatriaa ja sairastunu sen takia? Vai luenko mä psykiatriaa sen takia että sairastan ja olen aina tiennyt sairastavani, etsien apua ja neuvoja? Vai onkokhan mulla joku sairaus jolle ei ole muuta diagnoosia kuin parantumaton vittupää? Apua nyt alkaa kuuppa sekoon kun mietin tollasia!

Onkohan mulla muuten sikaflunssa nyt kun lihaksia särkee ja yskittää ja kuumeinen olo? KÖhköh.. Pitänee levätä.

Elämäni piinapenkki. Kuva amsterdamin kidutusmuseosta.