Kesä se meni kolisten ohitse kuumana, hiostava, tapahtumarikkaana, ahdistavana, hullunmyrskynä ja opettavaisena jaksona elämässäni. No niinhän se minulle tuli avioerokin sitten viittävaille vuoden naimisissa olon päätteeksi. Ei me sit vaan kait toisillemme sovittu ja olihan meidän suhteessa riitaa alusta lähtien ja minä olin hirveä ja kauhea ja hirveä niinkuin Maija Vilkkumaa taitaa laulaa. Mutta tosin olinhan kovin sairaskin alkujaan ilman oikeaa lääkitystä, ilman oikeaa diagnoosia ja alkoholiongelmieni kanssa. Mutta ei sairauksistaan voi kaikkea sentään syyttää, siihen minä en missään tapauksessa vetoa kaikkea käytöstäni. Olin myös sairaanloisella tavalla epäluuloinen, mustasukkainen ja en luottanut. Ja vaikeahan minun olikaan luottaa koska elämäni on ollut täynnä menetyksiä alkaen lapsuudesta vanhempien menetyksestä, ystävyyssuhteiden rikkoutumisesta ja luottamuspulastani. Ja vaikeita nuo parisuhteetkin mulla on aina ollut. Ne on ihan tarpeeksi sisältäneet hyväksikäyttöä, pettämistä ja muita erinnäisiä ongelmia ja eipä mun parisuhteet ole koskaan kauaa kestäneet muutamaa kuukautta pidempään. Mä vaan lähden pois kun huomaan ettei toimi. Kun ajattelen että en ole itse tarpeeksi enkä saa tarpeeksi rakkautta. No mies jonka kanssa naimisiin menin, niin siinä palttiarallaa kolme vuotta yhdessä vietettiin. Ei ne kolme vuotta täyttä paskaa olleet oli niissä paljon hyvääkin. Mä en vaan usko että meidän keskinäiset ongelmat olis ikinä selvinneet millään parisuhdeterapiallakaan. Riidat oli aina samaa jankkausta puolin ja toisin. ja mun masennus ja mania jaksot helvettiä hälle ja uskon ex mieheni sairastaneen ainakin pahaa ahdistuneisuushäiriötä. Lisäksi olen luonteeltani dominoiva ja johtajatyyppiä ja liian herkän ihmisen tallon jalkoihini ja satutan melkeimpä tahtomatta. Juu ja kyllä olen käynyt kolme vuotta terapiassa koittaen kerätä itselleni itsetuntoa, tunteiden hallintaa ja opetella yleistä nk. sivistynyttä käyttäytymistä. Niin ja fyysinen väkivalta meidän suhteessa oli myös kamalaa. Minä hakkasin ja loppuaikoina myös mies hakkas. kuristi, läimi, heittele seinälle tai lattialle, sitoi kiinni. Järjetöntä vihaa. Mutta meissä oli vikaa puolin ja toisin.

No olen mä surrut ja suren yhä. Tosin vaikutan muiden mielestä ehkä empatiakyvyttömältä koska en pidä sitä suruaikaa (tapasin sattumalta uuden miehen johon olen nyt ihastunut kovastikkin). Mun tapani surra on piilottaa tunteet. Mä siivoan ne tunteet pois puhdistamalla asunnon, maalaamalla, piirtämällä, valokuvaamalla, jatkaen elämääni. Nyt aion keskittyä täysillä opintoihini joista saan sitten onnistumalla ja hyviä tuloksia saamalla itseluottamusta ja päivittäiset rutiinit pitää mun pään kasassa. Mä olisin jo mielisairaalassa jos en vaan hammasta purren jatkaisi suorastaan sormet verillä elämääni eteenpäin. Jos mä jäisin sänkyyn makaamaan ja itkemään niin kaksi päivää sängyssä maaten muuttuu helposti asumiseen sängyssä, vakavaan ahdistukseen ja lopulta itsemurhayrityksiin ja niin sinne sairaalaan. Tosin mulla on ollut keväästä alkaen noin heinäkuun loppuun elämäni pahin maniakin. Siis aivan järjetöntä energiaa on riittänyt siihen että oon saanu pidettyä langat käsissäni. Ehkäpä tää mania on jopa pelastanut mun henkeni? Koska jos oisin ollut tän eroprosessin aikana vie vakavasti masentunut, luoja tietää, ruumiini olisi varmaan nyt kylmiössä? En kiellä sitä että päivittäin päässäni liikkuu ajatuksia itsemurhasta. mielikuvia, suoranaisia fantasioita hirttäytymisestä, hukuttautumisesta, absenorit 200kpl kerralla naamaan jne. Välillä saatan vahingossa puhua itsekseni sanoja ääneen tahtomattani kuten: "Kuole", "kuolema", "ammu ittes"; se on erittäin häpeällistä jos olen julkisella paikalla tai joku tuttava kuulee. Onneksi yleensä lausun nuo pakko sanat/ajatukset melko hiljaa ettei ihmiset saa selvää tai sitten kun tajuan päästäneeni sanan puoliksi ulos suustani muokkaan sen lopun joksikin toiseksi sananksi kuten: "TAPA...ilu..". Ja sitten on myös joukko näitä helvetin fraaseja mitä tahtomattani sanon ääneen: "Kissa, koira, hevonen", "elämäni on juna", "kumpa ymmärtäisin", "Kuoleman kevät".. Mutta näitähän nyt olen hokenut siitä 13 vuotiaasta asti. Hmm friikkiä tai sitten ei. No palatakseni maniaan nyt on tasanne vaihe. Siis melko normaali mutta ah taas fraasi: "tyyntä ennen myrskyä". Eli pelkään että kohta tiputaan todella kovaa ja todella korkealta ja tulee sitten jokin psykoosin mittakaavoihin yltävä masennus ja sairasloma ja opiskelut venyy ja itsesyytökset ja se kaikkein pahin: jatkuva mittaamaton AHDISTUS! No nyt toivotaan että absenor lääke tekee todella sen mitä lääkärit on luvanneet eli estävät vaikean masennusjakson. Voi tulla tottakai pieni sellane ihan mun mittakaavassa normaali masennus mutta ei katastrofikatatoniamasennus. Se pahin masennus on mun päässäni siis nimellä katastrofi (taloudelliset ja elämänlaatuiset asiat menee päin honkia) katatonia: (sängyssä makoilu, liikkeiden jähmettyminen, poissaolokohtaukset, pysähtyminen liikuntakyvyttömäksi vaikka keskellä kauppaa) masennus: (pelkkää mustaa päässä). No mut mä pidän itseni liikkeellä keinolla millä hyvänsä!!!

No niin mutta onhan mulla ilon aiheitakin kuten tapaamani uusi hmm no seurustelukumppani. Ei ja en halua kuulla ihmisiltä että olen hankkinut laastarisuhteen. Mun tunteeni on palavia ja aitoja kun ne syttyy. Mä olen impulsiivinen enkä usko mihinkään suruaikojen pakollisuuteen. Tää elämä on lyhyt ja miksi pitäisi toimia mukamas hillitysti? Mutta mä olen oikein iloinen viettämästäni ajasta tämän uuden ihmisen kanssa ja sydämestäni toivon että tämä kestäisi. Sille ei nyt voi mitään jos ei kestä, minä kun olen öh juu aivan ihastuttava, kaunis, sanavalmis, viehättävä, älykäskin mutta myös melkoisen temperamenttinen ja vaikea ihmissuhteissa.  Mä pyrin kokoajan miettimään miten voin toimia uudessa suhteessa paremmin kuin entisissä. Entiset suhteet todellakin opettaa myös käytöstapoja minulle.. Opin nimittäin kantapään kautta monet asiat. No ensinnäkin hillitsen tyhmiä vainoajatuksia, puhun mielialastani suoraan, EN LÄMÄSE, en tee katoamistemppuja, pyrin olemaan hyvin itsenäinen ja pidän kiinni omasta ajastani ja annan myös toiselle osapuolelle omaa aikaa omiin asioihin. No lista on loputon mitä parisuhteissa pitää muistaa. Niin ja otan myös rauhallisesti. Tutustun pikkuhiljaa ja tutkin sisäisiä tunteitani ja myöskin siedän kritiikkiä. Mulla on kyllä sisälläni tunne että ei tää nyt ihan muutaman kuukauden juttu tule olemaan. (Koputtaa puuta). Liian paljon samoja ajatuksia siis hyvässä mielessä ja myöskin haastetta tuossa uudessa miehessä minullekkin. Ei liian helppo tapaus siis.

Aika näyttää.

Hyvää syksyä teille kaikille joilla on alkaneet/alkaa opiskelut, työ, on vaikeeta, masentaa, ahdistaa jne. Tai on onnellista ja ihanaa. Niin elämä on suurimmaksi osaksi melko hankalaa eikä ruusuilla tanssimista mutta onnellisuus piileekin hyvin pienissä asioissa kuten tähtitaivaan näkemisessä. Rakastan elokuun tähtitaivasta!